“I’m well aware that you can’t just come up with your own style” – Dream Theater guitarist John Petrucci in an interview

The pandemic ruined Dream Theater’s extensive tour plans, but there is some good news from the band: the prog metal giant will start preparing a new full-length album this fall. While you wait, you can enjoy guitarist John Petrucci’s Terminal Velocity album, which will be released at the end of October, and it will be a follow-up to his 2005 solo debut Suspended Animation.

Timo Isoaho

12.12.2020

To quote a well-known Finnish band: “It’s the year eighty-five, so it’s been a long time.” Yes, quite a bit of sand has flowed through the hourglass since John Petrucci founded Dream Theater with bassist John Myung and drummer Mike Portnoy.

“I was 18 when I started studying at Berklee College of Music in 1985. The school’s tuition was quite expensive [today it’s around $20,000], but getting into Berklee was a dream come true for me. Without that scholarship, I probably would have never met Mike Portnoy and Dream Theater might not have been founded – at least as we know it today – so those fees went to a good cause, so to speak,” Petrucci laughs.

“I had already become friends with John. His family lived on the same street, and we became friends when we were about 12 years old. Around the same time, I also met Dream Theater’s first keyboardist, Kevin Moore.”

So your original hometown, King’s Park on Long Island, New York, was quite a musical area?

“Exactly. It was pure coincidence that Kevin and John happened to live nearby, but for some reason, playing was the biggest thing in our neighborhood. Those guys who dreamed of a sports career were apparently born somewhere else.”

Petrucci says that he grew up in a quiet single-family home area. When he and the other young people in the area reached their early teens, the sound of instruments playing began to come from the basement or garage of one or two houses.

“My first guitar was an acoustic nylon string, and with that tuning it was really painful to play anything at all. Luckily, I got an electric guitar pretty soon, and that was quite a feat. I started practicing really intensively, and it wasn’t uncommon for me to play for six or even eight hours a day.”

I read somewhere that you used to dream about playing the guitar before you even picked up the first chord.

“That’s true. I remember having a dream many times where I was standing on stage in front of a cheering crowd and playing some great song. I’m not particularly superstitious, but if we’re talking about premonitions, then... Well, I’m a good example of one coming true!”

What was the first song you ever played with someone else?

“I remember it well, because it was such an amazing experience,” Petrucci says.

“I was a shy 13-year-old guy, just starting out in music. Kevin had invited some players over, and they were supposed to jam. For some reason, no other guitarist showed up, and Kevin asked me if I could play Neil Young’s ‘Hey Hey, My My’. I definitely couldn’t, but we looked at the chords and the structure of the song and went to try it out. Somehow we just rocked through the song, and it felt incredibly cool to be playing real rock music with a band!”

What records made the biggest impression on you as a teenage musician?

“If I look back at the early 80s, Iron Maiden’s The Number Of The Beast and Ozzy Osbourne’s Diary Of A Madman were my favorites on the heavier side. Randy Rhoads’ expressive playing made a huge impression on me. But the more I practiced the guitar, the more I started to dig Rush. For example, Hemispheres, Permanent Waves and Moving Pictures were great records.

“Then I played some more and started becoming interested in new artists. For example, Al Di Meola’s Casino and Stevie Ray Vaughan and Double Trouble’s Couldn’t Stand The Weather were great releases... Not to mention Steve Morse, who may well be my biggest role model. He did great stuff with Dixie Dregs and The Dregs, but the real bombshell was the Steve Morse Band’s 1984 LP The Introduction. I practiced all the songs on the album from start to finish and learned a lot of new things.

You played Metallica's Master Of Puppets in its entirety in Calgary, Canada in 2004, for example – as an encore for the Dream Theater show! I guess Master Of Puppets also made an impression at some point?

“We were studying at Berklee when Master Of Puppets came out, and we played the album a lot. It was by far the heaviest stuff at the time, and the intensity of the album has not diminished to this day.”

If you were given the chance to make music with anyone... Who would you invite to the studio?

“Peter Gabriel! I mean, wait a minute, can I really name just one colleague?” the guitarist laughs. “I can't. I'll also mention Geddy Lee!”

A knife in the wound

Dream Theater achieved a commercial breakthrough with the release of the album Images And Words in 1992. Around the same time, Petrucci began holding guitar clinics.

“It also served as the starting point for my solo career, even though I didn't know it at the time. I composed all kinds of short pieces for these clinics, because they made it easy to show the eager attendees exactly what I was talking about. For example, the song ‘Gemini’ on my new solo album is based on these clips I sketched out in the 90s,” Petrucci explains.

“In 2001, something so incredibly cool happened that I was invited to support the G3 tour that Joe Satriani had founded a few years earlier. Steve Vai was also on it, so I was in a kind of seventh guitar heaven with my role models. Before going on tour, I started to think about what exactly I would play at those shows. Performing Dream Theater stuff somehow felt too obvious, and I ended up writing a big pile of instrumental songs.”

The material composed for the G3 tour served as the framework for Petrucci’s first solo album, Suspended Animation. The album was released in the spring of 2005.

“Now I wonder how on earth I found the time to make Suspended Animation. Dream Theater released the albums Train of Thought, Octavarium and Systematic Chaos between 2003 and 2007, and we were doing long world tours at the same time,” Petrucci wonders.

“Suspended Animation was quite a lesson in many ways – also in terms of business. At that time, I founded the Sound Mind Music label with my wife, and we released the album through it. I’m not exaggerating when I say that in the very beginning, the only place you could get the album was from me. I kept the records at home, and if a willing buyer happened to show up, I’d go get a copy from the stack in my garage. Hah hah!

“I still dig Suspended Animation. I wanted to keep the album a fairly stripped-down guitar-bass-drums thing, and Kevin Shirley did a good job at the mixing desk. I really have nothing against singers, but the idea was to make a John Petrucci album specifically, so I deliberately left out all kinds of soloists and so-called guest stars. It seemed like a damn good solution at the time, and I used the same principle when making Terminal Velocity.”

Oh well... Of course, there is a certain Mike Portnoy on the album. Quite a few people might consider him a ‘guest star’.

“Yeah, I know what you mean. But he plays the drum parts, so he is part of the core of the album and not some external guest,” Petrucci laughs.

When Dream Theater and Portnoy parted ways in 2010, there seemed to be quite bitter feelings in the air.

“I still think that journalists were twisting the knife in the wound a little too eagerly. Mike was our dedicated drummer and enthusiastic spokesperson for twenty-five years, and when he went his own way, it felt strange to both parties. But no matter what was written in the press at the time, the truth is that our friendship never ended.

“Let me tell you a little bit about the background of the Terminal Velocity drumming story... My family lives close to Mike’s family, and our kids are good friends. We’ve been in touch a lot in recent years and even went on vacations together. When I started thinking about potential drummers for my solo album, my kids definitely thought I had to ask Mike to join. At first I hesitated about the idea, but one morning I realized what the hell I was doing... That if I could ask a legend like Mike Portnoy to join, then of course I had to. Mike happily agreed, and soon he came to my home studio to record his part. And oh my, what a huge impact he made once again!”

Pure improvisation

There was a fifteen-year gap between your first and second solo albums. How long has Terminal Velocity been in the works?

“First of all, I had a firm intention to prepare Terminal Velocity for release this year, but I still have to admit that COVID shut down the world at the right time – if such an expression is allowed in such terrible times. Yes, it certainly gave a strange boost to the work on the solo album, when Dream Theater's tightly packed tour schedule suddenly gaped empty,” Petrucci says.

“It's hard to answer your question precisely, because the material for Terminal Velocity was created over a really long period of time. Some of the songs were created as early as 2006–2007, when I was touring with Joe and the guys again under the G3 label. And as I already managed to tell you, for example, an early version of ‘Gemini’ already existed in the 90s... By the way, I had completely forgotten how the song goes, but luckily I managed to dig up YouTube clips of old guitar clinics where I play different parts of ‘Gemini’. From there, the melody lines slowly came to mind!

“In this regard, it must be said that the internet and especially social media have a lot of downsides, but YouTube is such an incredible treasure trove that it alone justifies the existence of the entire network!”

Have you watched those YouTube videos where very young guys interpret Dream Theater songs?

“I have, I really have! There’s some crazy stuff there,” Petrucci exclaims.

“It doesn't take more than once or twice of thinking about a new Dream Theater song for me to realize that it's a really, really challenging composition. Then the song is released, and within a couple of hours, you can find a clip on YouTube of some eight-year-old just playing the song. It's really completely incomprehensible!”

When you record extensive solo parts of your solo songs in the studio, how much is pure improvisation involved?

“It depends on the song. Generally speaking, however, I try to find a balance between things that have been rehearsed in advance and the insights that arise during the performance.

“If a song is going to have a furious one-minute solo section, you can’t just rip it off a clean slate. Or you can, but it’s unlikely to produce great music. In other words, I always plan the broad outlines of such a section in advance, but I leave room for things that come to mind at the time of recording.”

Where do the names of the instrumental songs come from?

“That’s pure improvisation. For example, ‘Happy Song’ got its name because the song outline sounded so happy to my own ears. Isn’t that wonderfully inventive?” Petrucci smiles.

“The title ‘Temple Of Circadia’ simply sounded so cool that it had to be used. As for the term ‘Glassy-Eyed Zombies’, I heard it on a news broadcast and decided to make a song with that name. The song titles come from anywhere between heaven and earth.”

Have you had time to devote even a single thought to a third solo album yet?

“You’re the first journalist to ask this, by the way! Hah hah! Well, making Terminal Velocity was a lot of fun, so I’ll probably tackle a third solo at some point. I don’t have a timetable, though.”

35 years later

Let’s talk about playing. What’s the most important advice you’d give to aspiring guitarists these days?

“By far the most important thing is to find your own style and sound. Of course, imitating role models, for example on YouTube, is a lot of fun, and there’s nothing wrong with that, but if a musician wants to create something unique and lasting, blindly imitating colleagues usually won’t get you very far.

“I’m well aware that inventing your own style isn’t something you can just do. It can take years and requires a lot of practice. But you just have to do the work if you want to get your name in the history books of rock music. Hah hah!”

You’ve been voted the best guitarist in the world on various occasions, your face has graced the covers of countless music magazines, and so on. What are you dreaming about in your career at this point?

“Right now, I’m dreaming of getting to play gigs again. I miss being on stage and in front of fans a lot. We’ve done an awful lot of gigs over the past few decades, and touring has become an essential part of life. And damn, in the blink of an eye it's all wiped out, and no one knows what's going to happen,” Petrucci gasps.

“In the bigger picture again... Well, I don't think I have any single big goal anymore, which is related to the fact that my dreams have come true many times over. If someone had told me when Dream Theater was founded that playing progressive metal would be my lifelong career, I would have laughed myself to death. And here we are 35 years later!”

On top of that, you guys are still quite young. At this rate, Dream Theater will easily reach the fifty-year milestone like pioneers like Black Sabbath and Judas Priest.

“I feel youthful, but maybe not so young anymore,” the 53-year-old guitarist laughs.

“But if we stay healthy, I don't see any reason why Dream Theater can't continue for a long time. There still seems to be some outside interest, and for example, the Distance Over Time album received an overwhelmingly positive reception when it was released in the winter of 2019. So what's the point of planning new tracks?”

What do Dream Theater's near-term plans look like?

“I've been sketching out new ideas all summer, and we're planning to dive into the studio during the fall,” Petrucci reveals.

“Our latest albums were created by going to a recording studio with the whole group, where the final songs took shape based on scattered ideas. We're also preparing the next full-length in the same way, so I can't yet describe what the finished album will sound like at this stage. But it's unlikely that the apple will fall very far from the tree that Distance Over Time grew.

“There's one but, though. Our singer James LaBrie lives in Canada, and I'm not at all sure if he'll be able to come to the US anytime soon. Well, luckily the internet I was criticizing earlier has been invented. Hah hah!”

Published in Inferno 8/2020.

Original text

”Tiedostan aivan hyvin, että oman stailin keksiminen ei onnistu tuosta vain” – haastattelussa Dream Theater -kitaristi John Petrucci

Pandemia tuhosi Dream Theaterin mittavat kiertueaikeet, mutta yhtyeen suunnalta on tarjolla hyviäkin uutisia: progemetallin jättiläinen alkaa valmistella kuluvan syksyn aikana uutta pitkäsoittoa. Sitä odotellessa voi nauttia kitaristi John Petruccin lokakuun lopulla ilmestyvästä Terminal Velocity -albumista, joka tekee seuraa vuonna 2005 ilmestyneelle Suspended Animation -debyyttisoololle.

Timo Isoaho

12.12.2020

Lainatakseni erästä varsin tunnettua suomalaisyhtyettä: ”On vuosi kahdeksanviis, kauan on aikaa siis.” Niin, melko paljon on tiimalasissa ehtinyt valua hiekkaa sen jälkeen, kun John Petrucci perusti Dream Theaterin basisti John Myungin ja rumpali Mike Portnoyn kanssa.

– Olin 18-vuotias aloittaessani opiskelun Berklee College of Musicissa vuonna 1985. Koulun lukukausimaksu oli varsin suolainen [nykyään se on noin 20 000 dollaria], mutta Berkleehen pääseminen oli minulle unelmien täyttymys. Ilman sitä opinahjoa en olisi välttämättä koskaan tavannut Mike Portnoyta ja Dream Theater olisi voinut jäädä perustamatta – ainakin sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme –, joten ne maksut menivät niin sanotusti hyvään tarkoitukseen, Petrucci naurahtaa.

– Johnin kanssa olin puolestaan ystävystynyt jo aikaisemmin. Hänen perheensä asui samoilla kulmilla, ja meistä tuli kavereita joskus 12-vuotiaina. Samoihin aikoihin tutustuin myös Dream Theaterin ensimmäiseen kosketinsoittajaan Kevin Mooreen.

Alkuperäinen kotiseutusi, New Yorkin Long Islandilla sijaitseva King’s Park, oli siis melko musikaalista seutua?

– Juuri näin. Oli tietenkin puhdasta sattumaa, että Kevin ja John sattuivat asumaan lähistöllä, mutta jostakin syystä kulmakuntamme kovin juttu oli nimenomaan soittaminen. Ne urheilu-urasta haaveilleet kaverit olivat nähtävästi syntyneet jonnekin muualle.

Petrucci kertoo kasvaneensa rauhallisella omakotitaloalueella. Kun hän ja seudun muut nuorukaiset saavuttivat varhaisen teini-iän, yhden jos toisenkin talon kellarista tai autotallista alkoi kuulua instrumenttien tapailua.

– Ensimmäinen kitarani oli akustinen nylonkielinen, ja sillä kapistuksella oli todella tuskallista soittaa yhtään mitään. Onneksi sain sähkökitaran varsin pian, ja se olikin sitten aikamoista menoa. Aloin treenata todella intensiivisesti, eikä ollut mitenkään harvinaista, että soitin päivässä kuusi tai jopa kahdeksan tuntia.

Luin jostakin, että sinulla oli tapana nähdä unia kitaran soittamisesta jo ennen ensimmäisenkään soinnun ottamista.

– Pitää paikkansa. Muistan nähneeni monta kertaa unta, jossa seison lavalla hurraavien ihmisten edessä ja vedän jotakin mahtavaa biisiä. En ole mitenkään erityisen taikauskoinen, mutta jos puhutaan enneunista, niin… No, minä olen hyvä esimerkki sellaisen toteutumisesta!

Mikä oli ensimmäinen kappale, jonka soitit joidenkin muiden kanssa?

– Muistan tapauksen hyvin, sillä se oli niin mahtava kokemus, Petrucci sanoo.

– Olin 13-vuotias, aivan muusikonuran alkumetreillä ollut ujo tyyppi. Kevin oli kutsunut luokseen joitakin soittajia, ja heidän oli tarkoitus jammailla kaikenlaista. Jostakin syystä paikalle ei ilmestynyt ketään muuta kitaristia, ja Kevin kysäisi minulta, osaanko soittaa Neil Youngin Hey Hey, My My -kappaleen. En todellakaan osannut, mutta katsoimme biisin soinnut sekä kantavan rakenteen ja lähdimme kokeilemaan. Jotenkin me rämmimme kappaleen läpi, ja tuntuihan se aivan uskomattoman hienolta soittaa ihan oikeaa rockmusiikkia jonkin kokoonpanon kanssa!

Mitkä levytykset tekivät sinuun teini-ikäisenä soittajanraakileena kovimman vaikutuksen?

– Jos muistelen 80-luvun alkupuolta, niin Iron Maidenin The Number of the Beast ja Ozzy Osbournen Diary of a Madman olivat suosikkejani raskaammalta puolelta. Randy Rhoadsin ilmeikäs soitto teki minuun valtavan vaikutuksen. Mutta mitä enemmän treenasin kitaraa, sitä enemmän aloin digata Rushia. Esimerkiksi Hemispheres, Permanent Waves ja Moving Pictures olivat suurenmoisia levyjä.

– Sitten soitin taas lisää ja aloin kiinnostua uusista artisteista. Esimerkiksi Al Di Meolan Casino ja Stevie Ray Vaughanin ja Double Troublen Couldn’t Stand the Weather olivat hienoja julkaisuja… Puhumattakaan Steve Morsesta, joka saattaa hyvinkin olla suurin yksittäinen esikuvani. Hän teki hienoja juttuja Dixie Dregsin ja The Dregsin kanssa, mutta kovin pommi oli vuonna 1984 ilmestynyt Steve Morse Bandin pitkäsoitto The Introduction. Harjoittelin kaikki levyn biisit alusta loppuun ja opin samalla valtavasti uusia juttuja.

Soititte Metallican Master of Puppetsin kokonaisuudessaan esimerkiksi Kanadan Calgaryssä vuonna 2004 – Dream Theater -keikan encorena! Myös Master of Puppets taisi tehdä jossakin vaiheessa vaikutuksen?

– Opiskelimme Berkleessä, kun Master of Puppets ilmestyi, ja luukutimme levyä aivan hirvittäviä määriä. Se oli ylivoimaisesti kovinta kamaa juuri silloin, eikä levyn väkevyys ole laimentunut edelleenkään.

Jos sinulle annettaisiin mahdollisuus tehdä musiikkia kenen tahansa kanssa… Kuka saisi kutsun studioon?

– Peter Gabriel! Siis hetkinen, saanko todellakin nimetä vain yhden kollegan, kitaristi nauraa. – Ei onnistu. Mainitsen myös Geddy Leen!

Puukkoa haavassa

Dream Theater teki kaupallisen läpimurron, kun Images and Words -albumi ilmestyi vuonna 1992. Samoihin aikoihin Petrucci aloitti kitaraklinikoiden pitämisen.

– Se toimi myös soolourani alkupisteenä, vaikka en sitä silloin tiennytkään. Sävelsin nimittäin kaikenlaisia lyhyitä pätkiä näitä klinikoita varten, sillä paikalle saapuneille tiedonjanoisille oli helppo näyttää niiden avulla, mitä höpinäni tarkalleen ottaen tarkoittavat. Esimerkiksi uuden soololevyni kappale Gemini perustuu näihin 90-luvulla hahmoteltuihin klippeihin, Petrucci kertoo.

– Vuonna 2001 puolestaan tapahtui niin mielettömän hieno juttu, että minut kutsuttiin Joe Satrianin joitakin vuosia aikaisemmin perustaman G3-kiertueen vahvuuteen. Myös Steve Vai oli mukana, joten pääsin aikamoiseen seitsemänteen kitarataivaaseen esikuvieni kanssa. Ennen rundille lähtemistä aloin pähkäillä, mitä oikein soitan niillä keikoilla. Dream Theaterin juttujen esittäminen tuntui jotenkin liian itsestään selvältä ja päädyinkin kirjoittamaan ison pinon instrumentaalibiisejä.

G3-kiertueelle sävelletty materiaali toimi Petruccin ensimmäisen sooloalbumin Suspended Animationin runkona. Levy ilmestyi keväällä 2005.

– Nykyään minua ihmetyttää, mistä ihmeestä löysin aikaa Suspended Animationin tekemiseen. Dream Theater julkaisi vuosina 2003–2007 albumit Train of Thought, Octavarium ja Systematic Chaos, ja heitimme samaan aikaan pitkiä maailmankiertueita, Petrucci kummastelee.

– Suspended Animation oli aikamoinen oppitunti monin tavoin – myös bisnesmielessä. Perustin niihin aikoihin Sound Mind Music -levymerkin vaimoni kanssa, ja julkaisimme albumin sen kautta. En liioittele yhtään sanoessani, että ihan alkuvaiheessa levyn pystyi hankkimaan vain minulta. Säilytin levyjä kotonani, ja jos paikalle sattui ilmestymään joku halukas ostaja, kävin hakemassa kopion autotallissani olleesta pinosta. Hah hah!

– Diggaan Suspended Animationistä edelleen. Halusin pitää albumin varsin riisuttuna kitara–basso–rummut-juttuna, ja Kevin Shirley teki hyvää työtä miksauspöydän ääressä. Minulla ei todellakaan ole mitään laulajia vastaan, mutta ideana oli tehdä nimenomaan John Petruccin levy, joten jätin kaikenlaiset solistit ja niin sanotut tähtivierailijat täysin tietoisesti pois. Se tuntui aikoinaan hemmetin hyvältä ratkaisulta, ja samaa periaatetta hyödynsin tehdessäni Terminal Velocityä.

Niin no… Toki albumilla vaikuttaa eräskin Mike Portnoy. Aika moni saattaa pitää häntä ”tähtivierailijana”.

– Joo, tiedän mitä tarkoitat. Mutta hän soittaa rumpuosuudet, joten hän on osa levyn ydintä eikä mikään ulkopuolinen vierailija, Petrucci nauraa.

Kun Dream Theaterin ja Portnoyn tiet erkanivat vuonna 2010, ilmassa tuntui leijailevan varsin kitkeriä katkuja.

– Olen edelleen sitä mieltä, että journalistit väänsivät puukkoa haavassa vähän turhankin innokkaasti. Mike oli ansiokas rumpalimme ja innokas puhemiehemme kahdenkymmenenviiden vuoden ajan, ja kun hän lähti omille teilleen, tilanne tuntui kummallekin osapuolelle varsin oudolta. Mutta kirjoitettiinpa lehdissä tuolloin mitä tahansa, totuus on, ettei ystävyytemme katkennut missään vaiheessa.

– Kerronpa hieman Terminal Velocityn rumpujuttujen taustoista… Perheeni asuu lähellä Miken perhettä, ja lapsemme ovat hyviä kavereita keskenään. Olemme olleet viime vuosina paljon tekemisissä ja tehneet yhdessä lomamatkojakin. Kun sitten aloin miettiä soololevyni rumpaliehdokkaita, jälkikasvuni oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun täytyy pyytää Mike mukaan. Ensin epäröin ajatuksen äärellä, mutta eräänä aamuna tajusin, että mitä helvettiä minä oikein jahkailen… Että jos pystyn kysymään mukaan Mike Portnoyn kaltaista legendaa, niin totta kai minun täytyy tehdä niin. Mike suostui ilomielin, ja kohta hän tulikin purkittamaan osuutensa kotistudiolleni. Ja voi herranen aika, miten kovaa jälkeä hän teki taas kerran!

Puhdasta improvisaatiota

Ensimmäisen ja toisen soololevysi välille jäi lopulta viidentoista vuoden mittainen kuilu. Kuinka kauan Terminal Velocity on ylipäänsä ollut työn alla?

– Ensinnäkin minulla oli vakaana aikomuksena valmistella Terminal Velocity julkaisukuntoon nimenomaan tämän vuoden aikana, mutta täytyy silti myöntää, että korona sulki maailman sopivaan aikaan – jos tällainen ilmaus sallitaan tällaisina karmeina aikoina. Niin, kyllähän se pisti soololevyn tekemiseen kummasti vauhtia, kun Dream Theaterin tiiviiksi pakattu kiertuekalenteri ammottikin yhtäkkiä tyhjänä, Petrucci sanoo.

– Kysymykseesi on vaikea vastata täsmällisesti, sillä Terminal Velocityn materiaali on syntynyt todella pitkän ajan kuluessa. Osa biiseistä syntyi jo vuosina 2006–2007, kun rundasin taas kerran Joen ja kumppaneiden kanssa G3-nimikkeen alla. Ja kuten jo ehdin kertoa, esimerkiksi Geminin varhainen versio oli olemassa jo 90-luvulla… Olin muuten ehtinyt unohtaa ihan täysin, miten se biisi ylipäänsä menee, mutta onneksi onnistuin kaivamaan esiin vanhojen kitaraklinikoiden Youtube-klippejä, joissa soitan Geminin eri osia. Sieltä ne sävelkulut sitten hiljalleen muistuivat mieleen!

– Tähän liittyen täytyy sanoa, että internetistä ja erityisesti sosiaalisesta mediasta löytyy paljon huonoja puolia, mutta Youtube on kyllä niin mieletön aarreaitta, että pelkästään se oikeuttaa koko verkon olemassaolon!

Oletko katsonut niitä Youtube-videoita, joissa hyvinkin nuoret tyypit tulkitsevat Dream Theaterin biisejä?

– Olen, todellakin olen! Sieltä löytyy hurjaa kamaa, Petrucci huudahtaa.

– Ei jää yhteen tai kahteen kertaan, kun olen miettinyt jonkin Dream Theaterin uuden biisin äärellä, että tämähän on muuten todella, todella haastava sävellys. Sitten kyseinen kappale saa julkaisunsa, ja Youtubesta löytyy ehkä parin tunnin päästä pätkä, jossa joku kahdeksanvuotias vetelee biisiä tuosta vain. Se on oikeasti täysin käsittämätöntä!

Kun nauhoitat studiossa soolobiisiesi mittavia soolo-osuuksia, kuinka paljon mukana on puhdasta improvisaatiota?

– Riippuu kappaleesta. Yleisesti ottaen voi kuitenkin sanoa, että yritän löytää tasapainon etukäteen treenattujen juttujen ja soittohetkellä syntyvien oivallusten suhteen.

– Jos kappaleeseen on tulossa vaikkapa minuutin mittainen raivokas soolo-osuus, niin eihän sitä voi repäistä täysin puhtaalta pöydältä. Tai toki voi, mutta tuskin siitä kovin hienoa säveltaidetta syntyy. Toisin sanoen suunnittelen aina etukäteen tällaisen osuuden isot linjat, mutta jätän tilaa taltiointihetkellä mieleen nouseville jutuille.

Mistä instrumentaalikappaleiden nimet tulevat?

– Se taas on ihan puhdasta improvisaatiota. Esimerkiksi Happy Song sai nimensä siitä, että biisiaihio kuulosti omissa korvissani niin iloiselta. Eikö olekin ihanan kekseliästä, Petrucci hymähtää.

– Temple of Circadia -otsikko taas kuulosti yksinkertaisesti niin coolilta, että se piti ottaa käyttöön. ”Glassy-eyed zombies” -termin puolestaan kuulin jossakin uutislähetyksessä ja päätin tehdä sen nimisen biisin. Kappaleiden nimet tulevat ihan mistä tahansa maan ja taivaan väliltä.

Oletko vielä ehtinyt uhrata ajatustakaan kolmannelle soololevylle?

– Olet muuten ensimmäinen toimittaja, joka kysyy tätä! Hah hah! No, Terminal Velocityn tekeminen oli valtavan hauskaa, joten mitä luultavimmin käyn kolmannen soolon kimppuun jossakin vaiheessa. Mitään aikataulua minulla ei kuitenkaan ole.

35 vuotta myöhemmin

Puhutaan vielä soittamisesta. Mikä on tänä päivänä tärkein neuvosi, jonka haluaisit antaa aloitteleville kitaristeille?

– Ylivoimaisesti oleellisinta on löytää oma tyyli ja soundi. Totta kai esikuvien imitointi vaikkapa Youtubessa on hemmetin hauskaa, eikä siinä ole mitään pahaa, mutta jos muusikko haluaa luoda jotakin omaa ja kestävää, kollegoita sokeasti imitoimalla ei yleensä pääse kauhean pitkälle.

– Tiedostan aivan hyvin, että oman stailin keksiminen ei onnistu tuosta vain. Siihen voi mennä vuosia ja se vaatii valtavasti harjoittelua. Mutta se työ vain täytyy tehdä, mikäli haluaa saada nimensä rockmusiikin historiankirjoihin. Hah hah!

Sinut on valittu eri yhteyksissä maailman parhaaksi kitaristiksi, kasvosi ovat koristaneet lukemattomien musiikkilehtien kansia ja niin edelleen. Mistä haaveilet urasi tässä vaiheessa?

– Juuri nyt unelmoin siitä, että pääsisin taas keikoille. Ikävä lavoille ja fanien eteen on nimittäin kasvanut jo aikamoiseksi. Olemme tehneet hirvittävän määrän keikkoja viime vuosikymmenten aikana, ja kiertäminen on tullut oleelliseksi osaksi elämää. Ja hemmetti, yhdessä silmänräpäyksessä se kaikki pyyhkäistään pois, eikä kukaan tiedä tulevasta tuon taivaallista, Petrucci puuskahtaa.

– Vielä isommassa kuvassa taas… No, minulla ei taida enää olla mitään yksittäistä suurta tavoitetta, mikä liittyy siihen, että unelmani ovat toteutuneet moninkertaisesti. Jos joku olisi sanonut minulle Dream Theaterin perustamisen aikoihin, että progressiivisen metallin soittamisesta tulee elämäni mittainen ura, olisin nauranut itseni kuoliaaksi. Ja tässä sitä ollaan 35 vuotta myöhemmin!

Kaiken lisäksi te olette vielä varsin nuoria miehiä. Tällä menolla Dream Theater saavuttaa helposti viidenkymmenen toimintavuoden rajapyykin Black Sabbathin ja Judas Priestin kaltaisten pioneerien tapaan.

– Koen itseni nuorekkaaksi, mutten ehkä enää kovin nuoreksi, 53-vuotias kitaristi nauraa.

– Mutta jos pysymme terveinä, en näe mitään syytä, miksi Dream Theater ei jatkaisi vielä pitkään. Ulkopuolista kiinnostusta tuntuu edelleen löytyvän, ja esimerkiksi Distance over Time -albumi sai suorastaan raivoisan positiivisen vastaanoton ilmestyessään talvella 2019. Mikäpä tässä on siis suunnitella uusia kujeita.

Miltä Dream Theaterin lähiaikojen aikomukset näyttävät?

– Olen hahmotellut uusia ideoita koko kesän ajan, ja aiomme uppoutua studioon syksyn aikana, Petrucci paljastaa.

– Viimeisimmät levymme ovat syntyneet niin, että olemme menneet koko porukalla nauhoituspajalle, jossa lopulliset biisit ovat saaneet muotonsa hajanaisten ideoiden pohjalta. Valmistelemme myös seuraavan pitkäsoiton samalla tavalla, joten en pysty vielä tässä vaiheessa kuvailemaan, miltä valmis levy tulee soundaamaan. Mutta tuskin omena hirveän kauaksi Distance over Timen kasvattamasta puusta putoaa.

– Matkassa on kuitenkin yksi mutta. Laulajamme James LaBrie nimittäin asuu Kanadassa, enkä ole ollenkaan varma, pääseekö hän tulemaan USA:n puolelle lähiaikoina. No, onneksi se aikaisemmin moittimani internet on keksitty. Hah hah!

Julkaistu Infernossa 8/2020.